Keskiviikko aamuna

Tänä keskiviikko aamuna sain itselleni hitaan aamun. Hieman pidemmät unet. Rauhallinen aamukahvi. Ja syventyminen eilisiin blogikirjoituksiin. Vaikka tavallisesta arjesta pidänkin, ovat tälläiset aamut parhaita voimanantajia. 

Päivisin opiskelen. Olen siinä rajalla, että jaksanko vielä innostua, vai en. Olen kuitenkin päättänyt, että teen kandiin asti ja pidän sitten taukoa. Kaipaan työelämään ja aikuisten keskelle. Kaipaan  konkreettista tekemistä. 

Kaipaan niin paljon, että hankin itselleni kandintyöhön yhteistyökumppanin ja projektin. Se ei ole yleisesti käytäntönä, ja aiheuttaa varmasti ylimääräistä. Mutta saan välillä tehdä. 

Samalla painiskelen ajan kanssa. Haluaisin jo olla valmis ja kuitenkin tiedän, että matka on tärkeämpää. Opiskelu on jotenkin niin repaleista ja sumeaa, kuvittelen, että työ olisi ehjempää.

Päämäärien unohtaminen olisi hyväksi, tiedän sen. Olisi parempi olla vain tässä ja katsoa ympärilleen. Olet jo perillä Liina, muistutan. Samalla kuitenkin vasta opettelen tätä. Hidastamista.

Päivän iloisimmat

Meillä kaivetaan. Talon ympäriltä yli kahteen metriin. Se on vain kuoppa. Siis kuoppa. Ei kovin iso asia tässä maailmassa. Mutta isolta se tuntuu, vie voimat ja aiheuttaa huolta ja murhetta. Turhaan, en kaipaisi yhtään. Minusta ei olisi talonrakentajaksi tai sen puolisoksi. 

Kuopasta löytyi vanha pullo. Onkohan sillä tämän talon talonrakentajalla ollut huolta. Minkälaista huoli oli vuonna -58. Onko mihinkään päästy. 

Iloitsin kuitenkin pullosta, se kertoo tarinaansa ja antaa talolle taustaa. Vaikka vain vähän, mutta jotain.

Toinen iloinen on uusi Toast. Syysnumerot ovat parhaimpia.

Arjen ajatuksia

Kirppiksiin voi jäädä hyvinkin koukkuun, tai jollain tavoin riippuvaiseksi. Löytämisen ilo on niin kivaa, että kirppiksille on vaan päästävä. Polte kasvaa ja kutkuttaa mieltä, eikä siitä pääse, kuin kirppistelemällä. 

Meidän kylällä on avattu uusi. Ja nämä maalaiset on sitten siitä kivoja, että ne tietää, että kirppishintojen kuuluu olla kirppismäisiä hintoja. Näitä hintoja ei kaupungissa nähdä. Keltainen peltipurkki 1 €. Ruskea Aarikan peltipurkki 2 €. 

Maisa-kirjat 1,30 €/kpl!!! Siis häh! Näähän on uutena yli 15€ ja kirppishinnatkin pyörii kympissä. Sydän pysähtyi nämä nähdessä. Ja Kerttu tykkää niistä ihan hirmusesti. Miten niissä tehdäänkin just niitä Kertun lempiasioita. Pompitaan, soitetaan, puhalletaan saippuakuplia...

Löydöt jatkuvat. Pallopaita 1,50 €. Nanson raitatrikoopaita 0,30 €. Raidasta on tarkoitus ommella jotakin muuta, katsotaan mihin se riittää.

Tämän viikon olen kitunut Kertun kasvua. Miten se voikin tuntua, kuin sydäntä revittäis. Ehkä sen pitäisi tuntua hyvältä ja helpottavaltakin. Mainoksessakin nainen sanoo, että se on parasta kun lapset kasvaa ja oppii.
Vaan kun Ei tunnu hyvältä ja helpottavalta. Se on outoa ja kummallista. Kaikki on erilaista.
Pysy aina pienenä ja lintuna.

Tänään elokuun perjantaina

Sallikaa minun pomppoilla blogi-asian kanssa vielä hetki. Palaan siihen pian. Lämpimät kiitokset kannustuksista.

On kuitenkin jo syys. Joka saa jo itsessään minuun valtavasti virtaa. Lisävirtaa on kuitenkin antanut täydet yöunet koko kesän ajalta! Siinä alkaa väkisinkin ideat pyöriä päässä niin kovasti, että hiekkalaatikon reunalla on hyvin vaikeaa.

Tänään(kin) olen taitellut kompostipusseja. Niitä toivottavasti kohta tarvitaan runsaasti (siis normi komposti käytön lisäksi).

Löysin lähikirppikseltä pinon itsetehtyjä lappusia talouspaperin korvikkeeksi. Loistavia, 2€/5 kpl. 

Tänään(kin) olen merkinnyt muistiin syksyn neuletarpeita. Ja, kuten joka vuosi, tarpeet on valtavat. Viis pipoa kullekin. Vähintään.

Olen myös ihaillut tilaamiani trikoita, aikeena kokeilla lastenvaatteita. Tarvitaan rohkeutta, että uskaltaa noihin saksensa tunkea.

On löytynyt aika

On tullut uusi aika. Monessakin mielessä.

Olen löytänyt sellaisia pieniä välejä, jolloin voi tarttua neuleisiin.

Nimittäin sellaisia vaikka, kun eläimiä järjestetään suoriin riveihin yhä uudelleen.

Tai, juostaan äidin (vanha) hippikoru päässä ja kikatetaan. Välillä asetetaan sitä erinäisiin paikkoihin roikkumaan ja viihdytään hyvin itsekseen.

Ja pihalla on keksitty uittaa omenoita, omenoita ja omenoita.  Eikä siinä äitiä kukaan kaipaa. 

Niin, ihan hyvin sitten olen osannut istua ja keskittyä vaativimpiinkin ohjeisiin, kuten raglan-kavennuksiin. Heh. Kunhan ääni kuuluu, niin luotan. 

Ja tämän myötä jätän jäähyväiset vaaleanpunaiselle. Sen aika on väistyä.
Yhä pohdin myös tämän blogin uutta aikaa. Toisaalla, alusta alottaen, piilossa.

On pitänyt taukoa

Nyt tuntuu taas, että tekee mieli palata blogin luo. On ollut ihan hyvä taukoilla. Olen opiskellut kevään kovin ahkerasti ja tekisi jo mieli valmistua ja päästä töihin. Oman alan töihin. Tosin eilinen keskustelu Lehtorin kanssa toi opiskeluvuosia kuitenkin lisää. 

Kerttu on kasvanut huimasti, välillä ei meinaa perässä pysyä. "Missä isi meni" "Minu äiti siinä" ja "Kiitosss" pysäyttävät aina. Puhuu, vaan ei pottaile. 

Vuosi maalla asuen on tullut täyteen. Hyvin se on sujunut. Ei olla edelleenkään otettu paineita mistään turhista. Välillä haaveillaan valkoisista seinistä ja pohditaan porin matin paikkaa. Kyllä niihinkin vielä ryhdytään, kun on oikea aika.

Noustaan aamulla kuudelta ja olen alkanut pitämään siitä. Aamut ovat aina olleet parhainta ja inspiroivia. Oikeasti olen aamuihminen, vaikka mister aina sanookin muuta. Kerttu on taatusti aamuihminen, ei tykkää sängyssä loikoilusta. Silmät auki, ylös ja päivän touhuihin.

Kuulen jo solinan

Ei syitä eikä selityksiä hiljaisuudelle. Joskus on hyvä olla hiljaa.
Opiskelu on ollut kivaa ja piristävää. Katsotaan.




Olemme viime päivinä paljon pohtineet tätä taloa ja paikkaa. Olemme onnekkaita. Joka kerta kotiin tullessa voimme huokaista ihastuksesta. Löydän yhä vieläkin sen ensinäkemisen tunteen, sen hetken, kun ajattelin, että tässä se on; Meidän koti!







Täällä natisee ja nitisee. Vetää raoista ja varpaita on paleltanut. 
Tänään kuitenkin kuulin lintujen laulun ja lumi sulaa solisten. Tämän talon kevät on vielä meiltä näkemättä, odotamme valtavasti.









Aloitin uuden pipon. Epäilyttää hieman. Katsotaan.

Ne himputin hanskat!

Mikä niissä hanskoissa oikein on? Miksi ne aiheuttaa taas niin suuren kiukun? Ei, niitä ei voi laittaa ainakaan käteen. Ei millään. Itketään ja huudetaan 1-vuotiaan kiukulla. Ja ei käteen. Ei.



Siinä ei sitten äiti löydä rauhaa ja leppoisaa mielentilaa mistään! Mennään sitten lukemaan barbababaa. Ei mennä ulos aurinkoiseen pakkasaamuun.



Ja sitten kohta hillutaan ne hanskat kädessä iloisesti nauraen. Ihan itse on puettu.

Hitaasti ja rauhassa!

Puoli vuotta on asuttu peltomaiseman syleilyssä. Kaipuuta kaupunkiin ei ole, täällä on niin hyvä. Hitaus on se mikä teki vaikutuksen ja mikä samalla on vaikeinta. Päätettiin jo ensi päivinä, että kaikki projektit siirretään tuonnemmaksi. Katsotaan millaista on asua.




Emme tosiaan ole kiirehtineet. Mitään sisustamista ei olla harjoitettu. Ollaan katsottu rauhassa. Tuijoteltu seiniä ja mietitty. Valojakin asennettiin vasta, kun ei enää nähty.



Maanantaina aloitan opiskelun. Se on vielä mysteeri, miten opiskellaan rauhassa, oman tahtisesti. Olen tottunut lapsen kanssa, että kaikkeen kuluu aikaa. Oppinut siirtymään rauhassa ja käyttämään runsaasti aikaa kaikenlaisiin toimintoihin. Nyt edessä on puolituntisia, jonka sisällä syödään ja siirrytään toiselle puolelle kampusta.



Tuunasin (lue: leikkasin vanhasta Toastista kuvan ja asetin sen muovin sisään) kalenteriini rauhoittavan kuvan. Olkoon kuva ohjeeni. Hitaasti ja rauhassa!

Tulkoon sämpylävuosi!

Sain tänään nauttia harvinaista päiväkahvia. Siisti pöytä, tulppaaneja ja Mr. sukkiksen leipomia sämpylöitä! Suunnittelimme, että näitä tehdään useammin ja heitellään taikinaan kaikkea mahdollista mukaan. Perunoita, nokkosia, mahdolliselta kasvimaalta jotakin.



Vuosi on vaihtunut ja minä olen lukenut. Kaiken vapaan olen lukenut. Olen lukenut niin paljon, että huomasin lukulasien menneen vanhaksi. Toisin sanoen: en näe riittävästi.

Olen aina ollut lukevia ihmisiä. Kirjat ovat olleet minun turva ja lohtu. Olen inspriroitunut niistä ja ammentanut paljon. Olen välistä kadottanut lukemisen innon, mutta aina se on palannut.



Viime viikolla vaeltelin paikallisessa kirjastossa, joka on tosi hyvä! Odottelin, että herrasmies väistyy uutuushyllyn edestä, en halunnut häiritä. Ja siinä se sitten oli, minun käännekohtani. En arvannut, että tuo pieni kirja avaisi päähäni niin äärettömiä ajatuksia. En arvannut, että pienet ajatuspompulat pääni sisällä vierähtelisi omiin koloihinsa, kuin paikoilleen. En todella arvannut.

Lämpöinen yksinkertaisuus

Maalaiselämän verkkaisuus on tarttunut minuun. Haluan tehdä kaiken hitaasti ja rauhassa. Äkkiseltään ja ekstempore ei nyt sovi olooni. Toisinaan olen jopa energinen, mutta eri tavalla kuin ennen.



Toast sen kertoi lopulta. Miten se rauha ja hiljaisuus kolahti. Miten lämmin tunnelma ja viipyminen tuntuu omalta. Mietin, että löytääkö ne kaikki muutkin kuvastosta sen, vai jotain muuta.



Teen päivittäin syvärentoutuksen, jo neljättä vikkoa. Alan huomata tuloksia.
Neulon yksinkertaista, rauhaisista väreistä.



Neiti on nuhainen ja kärttyinen. Annoin tutustua käsitöihin, se helpotti.