Kotiäidin opiskeluita

Joo. Ajatuksena hyvä yhtälö "opiskella siinä samalla kun oon hoitovapalla". Ja kuinkas sitten kävikään.



Sinne katosi motivaatio johonkin unenpuutteen ja porkkanasoseen taakse. Olen hakemalla hakenut sitä intoa ja kiinnostusta, voimia ja mielenkiintoa uusia asioita kohtaan. Vuosi meni. Tuloksena pari pahaista kurssia.



Nyt on kuitenkin alkanut tulevaisuus asiat tulla mieleen ja kiinnostus kurkkia mielessä.



Yhtä esseetä olen kirjottanut Kertun nukkuessa. Jospa sitä sitten tammikuussa löytyisi enemmän intoa, jaksamisesta ei tiedä. Vai kulkevatko ne käsi kädessä?



On kyse vain parista päivästä viikossa, joskus jopa puolikkaista. Ja kyse on mummun hoidosta. Niin silti. Silti se jännittää ja pelottaa. Siinäkö se oli. Minun vauva kasvoi noin vain.

Ihmetyksen aiheita

On pari asiaa, jotka ihmetyttää.

Miten kävi Noron? Miten voi käydä näin? Miten hyvälle laatulangalle voi tapahtua tällaista? Paljon on sukkia käytetty, mutta silti. Kaksi vuotta ja pum! Ukkovarvas esillä.



En millään luopuisi näistä. Teenkö sitten sukkasuhteissaan pettyneen keppihevosen.

Toinen ihmetyksen aihe on kissamme. Miten yli kymmenen vuotta sisäkissana elänyt Sulomme on nyt maalaiskissa.



Noin vain. Ovi auki ja "heihei, pidä hauskaa" ja sitten osataan kulkea luonnossa, pyydystää hiiriä ja kiipeillä puissa. Illalla tullaan kotiin ja kehrätään emännän jalkojen juuressa.

Jotain löydettyä, jotain itse tehtyä

Ompelin Kertulle syystakin. Tykkään siitä kovasti ja onkin ollut käytössä jo hyvän aikaa. Kaavoja on muokkailtu kahdesta eri valmiskaavasta, sekä mittailtu omista vaatteista. Ja samalla pähkäilty, että minkä kokoinen neiti on keväällä ja että, mahtuuko vielä silloinkin.



Vakosametti on peräisin kirppikseltä löytyneistä poikien sammareista. Saumat kulkee sikinsokin ja näyttää kivoilta.



Hupun kangas on myöskin kirppikseltä, jonka taas on löytänyt Kertun mumma. Vuorina paksua fleeceä.



Odottamassa olisi hyvä pino muitakin sammareita. Nyt vain pähkäilen, että tulisiko takista tarpeeksi lämmin talveksi, jos laittaa vielä vanua väliin ja vähän ohuemman fleecen? Nämä lasten talvipukeutumiset on sitten vaikeita.



Paikallinem kirpputori tarjosi oikean löydön. Vauvan makuupusiin 70-luvulta. 3€! Ihana!

Asiaa tiskiräteistä

Nää neulotut bambu-tiskirätithän on vallan mainioita! Miks mä en oo sitä ennen tajunnu. Oon vaan katellu miten mania levisi joskus kauan aikaa sitten blogeissa. Jäin tyypillisesti ite pois kyydistä ja heräsin vasta nyt.

Oli nimittäin tarvetta uusille räteille. Mutta, Minjan ja Jonnan ekopostausten jälkeen olen alkanut pohtimaan tarkemmin jokaista ostosta. Hyvä niin! Mietin, onko tarpeellinen, tarvitsenko oikeasti, voinko tehdä itse, löydänkö kirppikseltä vai löytyykö ekompi vaihtoehto.



Olen tietenkin jo aiemminkin pyrkinyt ekompaan elämään, mutta parannettavaa on. Onhan tietenkin päivänselvää, ettei kaupan tavallisia rättejä kannata ostella. Varsinkaan, kun omasta kaapista löytyy bambu- ja puuvillalankoja.



Tein kolme, joista yksi on kadonnut. Ehkä se on siellä samassa paikassa, missä kaikki tutitkin. Ehkä tämä yksi pieni neiti tietää missä?

Ja tänäänhän on karkkipäivä!

Succaplokki-tehtaasta on tullut oikea karkkipaja!
Ihan uusia silmuccamerkkejä on leipuri leiponut. Söpöjä kuin karkkeja!



Tehtaassa virtaa mahtienergiat ja luomisen meininki, että muutakin on tulossa. Pian kai niitäkin putkahtelee kauppaan.



Eli karkkikauppaan!

Lämpöinen yksinkertaisuus

Maalaiselämän verkkaisuus on tarttunut minuun. Haluan tehdä kaiken hitaasti ja rauhassa. Äkkiseltään ja ekstempore ei nyt sovi olooni. Toisinaan olen jopa energinen, mutta eri tavalla kuin ennen.



Toast sen kertoi lopulta. Miten se rauha ja hiljaisuus kolahti. Miten lämmin tunnelma ja viipyminen tuntuu omalta. Mietin, että löytääkö ne kaikki muutkin kuvastosta sen, vai jotain muuta.



Teen päivittäin syvärentoutuksen, jo neljättä vikkoa. Alan huomata tuloksia.
Neulon yksinkertaista, rauhaisista väreistä.



Neiti on nuhainen ja kärttyinen. Annoin tutustua käsitöihin, se helpotti.

Omassa pihassa

Jokapäivä ja jokahetki nautin omasta.
Se on aina kaunis, vaikka olemmekin olleet vähemmän tarkkoja puutarhureita.




On aivan ihmeellistä, että syksyn väriloisto on suoraan oven takana.
Tai, että se hehkuu sisälle asti. Sen näkee suoraan sängyltä.



Syksy on ollut minulle aina inspiroivaa aikaa.
Tavallaan nytkin.
Vain hitaammassa tahdissa.

Heihei, täällä taas! Kirjoitan tämän, enkä mieti sen pidemmälle.

Neulomisessa on pitänyt taukoa. Väsymys on ollut kovin voimakasta, ettei puikkoja ole jaksanut ajatella.
Ja olen kyllä huomannut, että neulominen voi vaatia liikaa ajattelua. Kaavioita, laskuja, kavennuksia, mittoja, tiheyksiä ja kaikki englanniksi. Rentoutuminen voi olla siitä kaukana.



Jotenka päädyin siihen, että tarvitsen neulomista, jossa ei ajatella. Tarvitsen sitä helppoa ja rentouttavaa tikuttamista. Välillä ohuenohutta, välillä rouheista ja paksua. Näillä mennään. Ei ohjeita. Kaivan aarrearkustani kerän kerrallaan ja menen fiilisten mukaan.



Tässä jotakin valmista perusraitahuivia, ken ikinä tämän keksinytkin...
Japanilaista lankaa, Noro Silk Gardenia. Puikoilla 5.



Kuvan malli täytti tässä taannoin vuoden. Kävelee, kiipeää ja puhuu japania!

Rimakauhua ja naamoja

Olen nauttinut olla kotona. Tykkään ihan hirmuisesti. Tykkään käydä puistossa. Tykkään laittaa ruokaa (ainakin useimmiten). Tykkään elää rytmin mukaan. Tykkään katsoa, kun lapsi oppii uutta ja on jokapäivä yhtä ihmeellinen.

Silti podin jumitusta. Aika pahaakin. Ideoita ja intohimoa tekemiseen oli, mutta kaikki stoppasi siihen tarttumisen hetkeen. Tuohon hetkeen, kun ryhtyy. Ja sitten oli tämä blogi. Koin hirvittävän rimakauhun. En pystynytkään kertoa muusta elämästä, vaikka halusin. Tajusin tuttujen määrän, salaisten seuraajien vaitonaisen piinaavan katseen. Jos näin voi sanoa. Tästä seurasi tuke myös neuleraportteihin. En ole varma onko tuke bloggaamiseen helpottanut. Ehkä ei.




Toisiin asioihin:

The Naamakirjassa ollaan mekin Succaplokki tehtaan muodossa.



Sieltä löytyy jatkossa infoa sun muuta löpinää. Liity seuraamaan.

Varjokohtia paahteessa

Olen löytänyt varjokohdat uudesta talosta. Tiedän missä paahtaa aamulla, ja missä illalla.
Mistä saa tuulen sisään, ja missä paras viileä kohta illalla.
Missä on valoisaa neuloa iltasella, ja missä ei voi neuloa ollenkaan.




Täällä maalla olen oppinut, miten kiire tulee jättää taakseen ja aikaa on enemmän.
Päivissä on paljon, kun antaa kaikelle oman ajan.
Hetkessä, kuten sanotaan. Kunhan vielä opettelen.



Suureksi ihmeekseni olen myös löytänyt itseni töistä. Keskeltä kuluttavaa ihmismassaa.
Kolmena päivänä viikossa matkaan kaupunkiin, ja palaan iltamyöhällä takaisin maalle.
Tämä vain väliaikaista.

Olen oppinut, että kotona on parasta. Eikä vielä ole aika.
Ajan koittaessa etsin muuta.