Omassa pihassa

Jokapäivä ja jokahetki nautin omasta.
Se on aina kaunis, vaikka olemmekin olleet vähemmän tarkkoja puutarhureita.




On aivan ihmeellistä, että syksyn väriloisto on suoraan oven takana.
Tai, että se hehkuu sisälle asti. Sen näkee suoraan sängyltä.



Syksy on ollut minulle aina inspiroivaa aikaa.
Tavallaan nytkin.
Vain hitaammassa tahdissa.

Heihei, täällä taas! Kirjoitan tämän, enkä mieti sen pidemmälle.

Neulomisessa on pitänyt taukoa. Väsymys on ollut kovin voimakasta, ettei puikkoja ole jaksanut ajatella.
Ja olen kyllä huomannut, että neulominen voi vaatia liikaa ajattelua. Kaavioita, laskuja, kavennuksia, mittoja, tiheyksiä ja kaikki englanniksi. Rentoutuminen voi olla siitä kaukana.



Jotenka päädyin siihen, että tarvitsen neulomista, jossa ei ajatella. Tarvitsen sitä helppoa ja rentouttavaa tikuttamista. Välillä ohuenohutta, välillä rouheista ja paksua. Näillä mennään. Ei ohjeita. Kaivan aarrearkustani kerän kerrallaan ja menen fiilisten mukaan.



Tässä jotakin valmista perusraitahuivia, ken ikinä tämän keksinytkin...
Japanilaista lankaa, Noro Silk Gardenia. Puikoilla 5.



Kuvan malli täytti tässä taannoin vuoden. Kävelee, kiipeää ja puhuu japania!

Rimakauhua ja naamoja

Olen nauttinut olla kotona. Tykkään ihan hirmuisesti. Tykkään käydä puistossa. Tykkään laittaa ruokaa (ainakin useimmiten). Tykkään elää rytmin mukaan. Tykkään katsoa, kun lapsi oppii uutta ja on jokapäivä yhtä ihmeellinen.

Silti podin jumitusta. Aika pahaakin. Ideoita ja intohimoa tekemiseen oli, mutta kaikki stoppasi siihen tarttumisen hetkeen. Tuohon hetkeen, kun ryhtyy. Ja sitten oli tämä blogi. Koin hirvittävän rimakauhun. En pystynytkään kertoa muusta elämästä, vaikka halusin. Tajusin tuttujen määrän, salaisten seuraajien vaitonaisen piinaavan katseen. Jos näin voi sanoa. Tästä seurasi tuke myös neuleraportteihin. En ole varma onko tuke bloggaamiseen helpottanut. Ehkä ei.




Toisiin asioihin:

The Naamakirjassa ollaan mekin Succaplokki tehtaan muodossa.



Sieltä löytyy jatkossa infoa sun muuta löpinää. Liity seuraamaan.

Varjokohtia paahteessa

Olen löytänyt varjokohdat uudesta talosta. Tiedän missä paahtaa aamulla, ja missä illalla.
Mistä saa tuulen sisään, ja missä paras viileä kohta illalla.
Missä on valoisaa neuloa iltasella, ja missä ei voi neuloa ollenkaan.




Täällä maalla olen oppinut, miten kiire tulee jättää taakseen ja aikaa on enemmän.
Päivissä on paljon, kun antaa kaikelle oman ajan.
Hetkessä, kuten sanotaan. Kunhan vielä opettelen.



Suureksi ihmeekseni olen myös löytänyt itseni töistä. Keskeltä kuluttavaa ihmismassaa.
Kolmena päivänä viikossa matkaan kaupunkiin, ja palaan iltamyöhällä takaisin maalle.
Tämä vain väliaikaista.

Olen oppinut, että kotona on parasta. Eikä vielä ole aika.
Ajan koittaessa etsin muuta.

1958

..oli vuosi jolloin uusi kotimme on rakennettu.
Olemme tästä kodista hyvin kiitollisia, hoidamme ja pidämme siitä huolen.
Sitä on vaalittu ennenkin, siten jatkamme.
Säästämme vanhaa, huollamme,
korjaamme, kunnostamme, elämme ja teemme omannäköisen.



Vaikka omannäköinen se on talona jo nytkin, on opeteltavaa paljon.
Miten eletään kolmessa kerroksessa. Missä hammasharja, entä missä
siivousvälineet. Mihin muut katosivat.
Opeteltavaa on myös tässä maaseudussa.
(Virallisesti tämä on kaupunki, ihmisten suissa maaseutukaupunki, mutta meille maaseutu).
Luonto lähellä. Naapurit tuovat kukkia. Paikallisbussi tilataan soittamalla edellisenä päivänä??
Paikallislehdessä käytetään verbiä rempoi??
Mitä kaikkea vielä tulossa.



En tiedä, siirtyisikö liinan villat-blogi kertomaan myös enemmän elämästä, arjesta,
puutarhasta ja niiden antimista. Tätä pohdin.

Syitä ja selityksiä

Tarvitaanko sanoja kuvaamaan tätä? On ollut tekemistä ja on vastakin. Muutto on viikon päästä. Malttia ei enää yhtään.




Täällä on ollut kovin hiljaista. En tätä blogia kuitenkaan hylkää. En. Järjestelen vain pari juttua ensin...



Lapsi nousee jo jaloilleen, nojaillen milloin mihinkin pahvilaatikkoon. Silmä ei voi välttää hetkeksikään.



Tehdas odottaa uusia tiloja sekin. Minä saan sieltä ompelunurkan itselleni, haaveilen uudesta masiinasta. Jykevästä ja vahvasta teollisuuskoneesta, joka ei säikähdä tukevaakaa materiaalia. Ja jossa tikki on tikkiä.

Terhakan tytön takki

Lapsi diagnosoitiin neuvolassa terhakaksi tytöksi! Ja varsin terhakka ja touhukas onkin. Harjoittelee nyt karhukävelyä ja liikkuu mönkien. Oma reviiri leikkimatolta on laajentunut ja piuhat, kaukosäätimet sekä muut kivat vempaimet kiinnostaa.

No ompelin hänelle takin. Iloisen takin.



Kangas on jotakin retroa. Ostettu kirpparilta joskus 90-luvulla. Ollut itsetehty mekko. Jonka nyt saksin. Moneen kertaan palvellut.



Mannekiini pitää kuvattavana olemisesta. Tai ainakin kuvaajasta.



Kaava on Ottobre 1/2007 lehdestä. Jätin kuminauhat helmasta pois ja laitoin nepparien tilalle napit. Vuori on Myllymuksusta.



Kangasmerkit oon tilannu joskus varmaan yli vuosi sitten, ei oo vaan tullu käytettyä aiemmin. Ehkä ne nyt pääsee useammin esille, jos vaikka jatkan tällä lastenvaate linjalla. Ainakin syystakkiin on jo kangas olemassa. Ja tykkään paljon tästäkin, niin ehkä sitä rohkenis toisenkin kerran.

Vihertää jo!

Heippa hei, voimme oikein hyvin täällä villoissa. On ollut paljon opiskeltavaa vanhemmuudessa ja vielä kovin alussa ollaan sillä tiellä. Kerttu kasvaa ja on kovin touhukas, kuten vanhempansakin. Ja nyt uskallan epäillä, että jää ryömimiset väliin, kun on keksitty konttausasento ja liike. Vielä vähän treeniä ja meillä kontataan.

Kevät tuo tullessaan myös ison muutoksen meidän perheeseen. Muutos, josta on haaveiltu piiitkäään. Nimittäin oma talo ja piha! Ja maaseutu! Tai no, maaseutukaupunki kai tarkemmin ajatellen. Siihen palaamme vielä.

Nyt neulomisiin. Puikot viuhahtelee aina sillon tällöin, mutta harvemmin kuin ennen. Mutta ne harvat kerrat ovat erittäin hartaita ja keskittyneitä. Nautin suunnattomista niistä minun omista hetkistä, lapsi nukkuu ja mies on muuten vain hiljaa ja minä tikuttelen.



Tämä kolahti ja kovaa, niin kuin kaikki muutkin Veeran neuleet. Aivan täydellistä neulottavaa, kun haluaa vaan neuloa silmukan toisensa perään ilman ajattelutyötä.



Malli: Plain and Simple by Veera Välimäki
Lanka: Drops Alpaca 7238
Puikot: 3 mm



Tykkään ihan valtavasti ja olen tyytyväinen, että uskalsin käyttää välillä jotain väriä. Ja olenpa jälleen kaivanut ompelukoneenkin esiin..

Onnen likat!

Olemme yhä olemassa. Vaikka ei ihan siltä olekaan joka aamu tuntunut. Välillä on yöt sellaista karnevaalisirkusta, että ei edes kissa nuku. Onneksi sentään välillä on niitä iisejä öitä, jolloin herätään vain neljä kertaa.
Tästä kaikesta voipuneena, on lapseni luonnollisesti ollut ilman villasukkia.

Mutta. Onneksi on ravelry ja onneksi on ihania neulovia ihmisiä.
Ja olenkin melko varma, että neulovat ihmiset tekevät tästä maailmasta paremman!

Vienosti pyysin Ravelryn foorumilla, että josko lapseni voisi saada sukat. Ja hän sai! Ja saipa kahdet ja vielä tumputkin!



Nämä sukat ovat Oddcherryltä ja malli on Knitting Vintage socks-kirjasta.



Ja nämä kauniit sukat ja tumput ovat Sudranalta. Niihin on kirjailtu pieni kukkakoriste.



Olemme ihan häkeltyneitä. Paketteja oli aivan ihana avata ja kuinka kauniita saimmekaan. Varsinaisia onnen likkoja!
Ja kun tästä itse olen saanut keräiltyä voimia tartun vastahaasteeseen ja neulon jotakin tarvitsevalle.

Snap, Crackle and Pop

Tässä eräänä iltana ajeltiin kotiapäin ja kadulla kulki nuori nainen pipo päässä...

Mr kysyy: Onks noi Svea-pipot muotii?
Minä: Kai sit. Siskolki on tollane...
..... mul on vaan tää snäpdräkötäm..
Mr: Mikä??
Minä: No se on se leijonankita-bose..
Mr: Ai snap, crackle and pop
Minä: ?!!





Siitä se ajatus sitten lähti. Se ajatus joka oli hukassa tai jota ei oikeestaan ole näkynyt viime aikoina täälläpäin. Että kun puikoilla oli pari pipoa jämälangoista, niin ne nimet sitten siitä.



Pipot on toteutettu samassa hengessä ilman ajatuksia, ilman laskuja, ilman suunnitelmia. Ja myöskin täysin ilman varmuutta tuleeko niistä edes pipoja. Mutta tuli niistä.



Mallit : Ei mallia. 115 silmukkaa ja siitä eteenpäin.
Puikot: 4 mm
Langat: Jotain jämiä jostain



Ja Mr osti vokaalin..